Yhdenvertaisuuden ja kulttuurin puolesta 1990-luvulta tähän päivään

Työurasi alkoi vammaisten ihmisoikeusjärjestö Kynnys ry:ssä. Mistä syntyi ajatus Kynnyksen omasta kulttuuritoiminnasta ja millaisia vaiheita siihen liittyi? Mikä oli alan kuuma peruna tuossa vaiheessa, mistä keskusteltiin ja mihin pyrittiin vaikuttamaan? 

Olin opiskellut yliopistossa taidekasvatusta ja muualla ekspressiivistä taideterapiaa. 1990-luvulla pidin kursseja muun muassa kansalaisopistossa, ala-asteella ja sairaalassa. Ne olivat matalan kynnyksen kursseja, joilla irroteltiin eri taiteenalojen välineillä. 90-luvun alkupuolella olin mennyt Kynnyksen naistoimintaan mukaan ja pidin taiteellisen itseilmaisun kursseja myös siellä. Ainakin yhdestä kehomaalauskurssista on aika villejä kuviakin.

Kynnys ry:n toiminnanjohtaja Kalle Könkkölää kiinnosti yhteiskunnallinen vaikuttaminen myös taiteen ja kulttuurin saralla. Hän ymmärsi, kuinka taide puhuu eri kieltä kuin asiakirjat ja julistukset, ja kuinka taiteen avulla voi luoda yhteyksiä ihmisten välille. Kalle hahmotti taitavasti rakenteita ja ajatteli, että kun taide ja taideinstituutiot ovat mukana, vaikuttaminen on kokonaisvaltaisempaa. Kannustavia olivat kansainväliset esimerkit vammaisten kulttuuritoiminnasta. Syntyi uskallusta vaatia ja ehdottaa, kun oli nähnyt toteutuneita asioita muualla.

Kynnyksen jäsenissä oli ”kulttuurihörhöjä”, esimerkiksi Tuuli Helle, Mella Willberg, Gunilla Sjövall, Hilkka Korhonen, Soile Englund, Sari Kristiina Monni ja Ismo Helén – ja paljon muita. Heidän kanssaan kehittelimme Kynnyksen kulttuuritoimintaa. Rahoituksen hankkiminen oli tietysti iso osa työtä. Toimistolle perustettiin galleria ja järjestettiin esimerkiksi kursseja. Ensimmäinen KynnysKINO-elokuvafestivaali, tuolloin otsikolla ”Täydellinen rujo ihminen”, oli Ateneum-salissa vuonna 1997. Se käsitteli ihmiskuviimme liittyvää täydellisyyden vaatimusta ja sen absurdiutta. Festivaalin otsikko herätti vastustustakin. Samoin jotkin käsitteet, kuten vammaispoliittinen, saivat kritiikkiä esimerkiksi toisten vammaisjärjestöjen piirissä. Taide ja kulttuuri leimattiin ensin vähän toissijaisiksi. Ajateltiin, että resurssit ja paukut kannattaa käyttää muualla, kun korjattavia epäkohtia on niin paljon. 

Aika vammaiskulttuurin nousulle Suomessa oli tuolloin kuitenkin otollinen. Kun kulttuuritoiminta oli saatu käynnistettyä, työskentelin Kynnyksen kulttuurisihteerinä vuosina 1996–1999. Oli taiteilijoita, jotka antautuivat yhteistyöhön, oli uteliaisuutta. Haimme kontakteja myös vammaisliikkeen ulkopuolelle taiteilijoihin ja taidetoimijoihin. Suomi oli liittynyt EU:hun, ja se vaikutti voimakkaasti myös kulttuurialaan. Ymmärrettiin, että ei oltu vielä tehty paljoa yhdenvertaisuuden eteen. Kansainväliset esimerkit kertoivat tekemisen tasosta ja laajuudesta. Taiteilijoita kiinnostivat vähemmistönäkökulmat ja taideinstituutiot huomasivat toimivansa epätasa-arvoisesti. Jossain mielessä se aika muistutti tätä hetkeä – monesti yhdenvertaisuusasioihinkin liittyy toistuvia syklejä. Ehkä siksi joskus tuntuu siltä, että asiat junnaavat eivätkä etene yhtään. Kuitenkin esimerkiksi taideinstituutioissa osattiin ajatella tuolloin vain yleisöjä, ei vielä käsitetty sitä, että myös tekijöiden moninaisuuden täytyy päästä esille.

Oli yllättävän helppoa löytää yhteistyökumppaneita eri taidetoimijoista, monet kuviot tärppäsivät ja alkoi löytyä tukea. Keskustelu käynnistyi, etsittiin sopivia käsitteitä ja kirjoitettiin artikkeleita, esimerkiksi Helsingin Sanomien Vieraskynään. Kiasmassa järjestettiin vammaisia taiteilijoita esitellyt EUCREA-festivaali vuonna 1999. Sen osana toteutettiin vammaiskulttuuria käsitellyt julkaisu Ehdotus vammaistaiteen määritelmäksi. 2000.euCrea! – Vammaiset kulttuurivähemmistönä, jossa suomennettiin alan sanastoa, esimerkiksi brittien disability art ja art and disability. Ymmärrettiin, että sanoilla on väliä ja niiden suhteen oltiin tekemässä ensimmäisiä valintoja – ei haluttu roiskia mitä vain. Sen jälkeen käsitteet ovat jo ehtineet muuttua. Tehtiin muitakin julkaisuja saavutettavuudesta ja siitä, kuinka kulttuuri kuuluu kaikille. Teemat pääsivät myös esimerkiksi YLE:n kulttuuriohjelmaan.

Fyysisesti olin tuona aikana altavastaaja, mutta silti joku tajusi vinkata minulle Kulttuuriprojektien johtamiskoulutuksen Teatterikorkeakoulussa. Laajennettu tuottajakoulutus antoi paljon eväitä käytännön työhön ja laajensi verkostojani alalla. Kannustan menemään aktiivisesti mukaan koulutuksiin!

Kynnys ry sai TV1:n kulttuuriohjelmien kulttuuripalkinnon, Vuoden valopilkku -kunniakirjan vammaiskulttuurin edistämisestä vuonna 1999. Kun olin jo siirtynyt töihin Valtion taidemuseoon, sain kulttuurisen tasa-arvon edistämisestä kirjailija- ja taiteilijayhdistys Kiilan Kiila-palkinnon vuonna 2000.

Millaisia vaiheita ja muistoja liittyy Kulttuuria kaikille -palvelun aikaan osana Valtion taidemuseota? Mihin tuolloin pyrittiin vaikuttamaan?

Kynnys ry oli tehnyt yhteistyötä Valtion taidemuseon (nykyään Kansallisgalleria) kanssa ja sielläkin oli halua kehittää saavutettavuutta. Minut pyydettiin museopedagogiseen yksikköön projektityöhön. Muutos kansalaisjärjestöstä kansalliseen instituutioon oli tärkeä hyppäys, koska tavoitteiden tueksi saatiin arvovaltainen taho. Koko Suomen museokenttä oli käden ulottuvilla ja kansainvälistä yhteistyötä aukesi lisää.

Museolta on paljon hyviä muistoja ja tietysti ihmeteltävää; turvatoimet olivat aivan eri levelillä, työkavereina oli tosi hyviä tyyppejä, puitteet olivat huikeat ja taide läsnä. Samalla vanhan rakennuksen esteettömyys ontui, hallinnon rakenteet tuntuivat jäykiltä ja työn sujumisessa oli kummaa hierarkkisuutta. Avustajakoirani herätti huomiota sekä henkilökunnassa että museokävijöissä, eihän museoissa yleensä koskaan ole koiria. Tuntui kuitenkin, että museoinstituutiolla oli valmius kehittää toimintaansa. Eri vähemmistöjen kokemuksia ja tarpeita museovierailuun liittyen kuultiin esimerkiksi Saavu museoon -asiakasraadilta.

Alkusysäys Kulttuuria kaikille -palvelun kehittymiselle nykyiseksi tuli, kun opetus- ja kulttuuriministeriö lopulta katsoi, että toiminnan tulisi kattaa saavutettavuutta laajemmin eri vähemmistöjen kannalta. Monikulttuurisuuskoordinaattori Umayya Abu-Hanna oli jo aloittanut työt Valtion taidemuseossa, joten oli luontevaa yhdistää entistä tiiviimmin voimia yhdenvertaisuuden tavoittelussa. Museolle tehtiin vuosille 2009–2013 Kaikkien taidemuseo -strategia. Silloin keskeiset käsitteet olivat saavutettavuus ja diversiteetti – nähtiin, että osallistumisen esteitä täytyy tietoisesti poistaa, ja että yhteiskunnan moninaisuus voidaan nähdä voimavarana.

Yhdenvertaisuustavoitteiden laajeneminen jatkui, koska oli järkevää pyrkiä vaikuttamaan koko taide- ja kulttuurialaan, ei vain museoihin. Toiminta oli selvästi kasvamassa Valtion taidemuseon toimialaa laajemmaksi. Vuonna 2012 perustettiin Yhdenvertaisen kulttuurin puolesta ry ylläpitämään Kulttuuria kaikille -palvelua, ja seuraavana vuonna toimisto muutti Ateneumista Kaapelitehtaalle.

Jokin tärkeä muutos parempaan tai edistysaskel, joka on tapahtunut?

Opetus- ja kulttuuriministeriössä kokoontui 2000-luvulla ja 2010-luvun alkupuolella sarja työryhmiä, joissa käsiteltiin ensin vammaisten asemaa ja sitten laajemmin erilaisten syrjintää kohtaavien ryhmien asemaa taide- ja kulttuurialalla. Työryhmissä ruodittiin rakenteita ja osoitettiin puutteita, joita eri vastuutahot ovat sittemmin pyrkineet korjaamaan. Niissä osaltaan luotiin perustaa muutosvalmiudelle. Koettiin, että tarvitaan informaatio-ohjausta, ja yksi ratkaisu tähän puutteeseen oli Kulttuuria kaikille -palvelun perustaminen.

Räikein epäkohta, joka pitäisi heti korjata?

Pitää korjata asenteita ja kasvattaa tietopohjaa. Yhdenvertaisuutta koskevissa keskusteluissa kenelläkään ei ole varaa poteroitua vastakkainasetteluihin, joissa toisten kuunteleminen loppuu, ja joissa toisia ymmärretään tahallaan väärin. Sellainen kertoo suoraan sanoen sivistyksen puutteesta. Muutoksia ei saada läpi ilman asenneilmapiiriä, jossa pystytään toisia kunnioittavaan yhteistyöhön ja dialogiin. Samalla tarvitaan voimaa osoittaa epäkohtia, kyseenalaistaa ja tarttua muutosten tekemiseen rakentavasti – mahdollisesta arvostelusta huolimatta. Kalle Könkkölä oli tällaisessa taitava. 

Asenteet ja rakenteet kulkevat samoja latuja. Tarvitaan siis yhtä aikaa malttia, kiihkottomuutta, faktoihin nojaavaa puhetta ja joustavuutta, mutta myös rohkeutta – joka ei ole sama kuin kaunan purkaminen, sille pitää olla omat fooruminsa. Tämähän on kestotoive, mutta nykyään klikkiotsikkoja hakeva, huomiotaloudessa pyörivä media ja nopeat yhteydet osaltaan luovat kärjistymisiä. Rakentava, pitkäjänteinen – ja usein tuskastuttavan hidas – yhteistyö jää taustalle näkymättömiin. Lisäksi kyllä arvostan sellaista suoraa toimintaa, mikä herättää näkemään asioita uusiksi!

Yhtäläiset mahdollisuudet kouluttautua ovat tositosi olennaiset, ja sitä ennen mahdollisuudet harrastaa, esimerkiksi taidetta. Ovatko väylät alusta loppuun tukossa, vai ovatko mahdollisuudet olemassa? Näihin liittyviä puutteita ja epäkohtia pystytään osoittamaan ihan konkreettisesti, ja ne täytyy ratkaista. Rakenteissa on syrjivyyttä, jota emme usein edes näe, emmekä osaa tai halua puuttua siihen.

Mistä voisi johtua se, että vammaiset jäävät usein väliinputoajiksi taidealan kehittämistä tai yhdenvertaisuutta koskevassa keskustelussa?

Vammaisia ei edelleenkään aina nähdä täysivaltaisina ihmisinä siinä missä muita, se on aika rajua. Yhteiskunnassa ja ihmisten mielissä vammaiset solahtavat usein – tutkitustikin – lokeroon, johon liittyvät ensisijaisina mielikuvina sote-palveluiden, hoivan ja tuen tarve, kykenemättömyys siihen tai tähän, erilaiset heikkoudet, vaativat ja kalliit järjestelyt. Harvoin kulttuurialalla on aktiivista ja suoraa syrjimistä, mutta huomaamattaan ihmiset sitkeästi unohtavat kutsua juuri vammaisia esimerkiksi erilaisiin työryhmiin tai kokouksiin. Unohdetaan tai koetaan hankalaksi huolehtia saavutettavuudesta ja esteettömyydestä, ja sen myötä yhdenvertainen kansalaisuus ei toteudu. Usein ei osata yksinkertaisesti kysyä vammaisilta itseltään, miten jokin asia kannattaa järjestää tai ottaa huomioon. Ehkä tilanne on kuitenkin muuttumassa, kun on yhä enemmän vammaisia ihmisiä, jotka vaikuttavat eri puolilla tienraivaajina ja ovat hyviä esikuvia myös muille. Ja pidän myös liittolais-ajattelusta, eli toiset voivat toimia vammaisten ihmisten liittolaisina, kun ottaa asiakseen asettua rinnalle ajamaan yhdenvertaisuutta ja tekee sen vammaisten itsensä ehdoilla.

Tunnettu yhdysvaltalainen vammaisaktivisti Judith Heumann tapasi 2012 suomalaisia vammaisia. Kuvassa mm. Kynnys ry:n toiminnanjohtaja Kalle Könkkölä, taiteilija Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen, Merja Heikkonen, Sari ja Kynnys ry:n Yodit Melaku. Edessä Judith Heumann.

Mikä on itsellesi kaikkein kiinnostavin tai läheisin osa-alue työssäsi, mihin suhtaudut kaikkein intohimoisimmin?

Kulttuuria kaikille -palvelun alkuaikoina opetus- ja kulttuuriministeriö määritti työkentäksemme auttaa kulttuuritoimijoita palvelujen saavutettavuudessa, toki niin, että verkostoidumme laajasti taidekentälle. Kun ajan myötä nähtiin tärkeänä myös taiteilijoiden moninaisuuden näkyminen, saimme tilaisuuden edistää vammaisten taiteilijoiden mahdollisuuksia. Siitä olen ollut tosi innostunut. Koin että sain vähän palata niille juurilleni, jotka olivat Kynnyksellä.

Miten taide näkyy omassa elämässäsi?

Taide ja kulttuuri ovat minulle työn ydintä. En jaksaisi työtä vammaisvaikuttajana, ellei siihen liittyisi intohimo ja vakaa näkemys siitä, että taide on ihmiselämässä tosi tärkeää, eikä ketään saa sulkea ulkopuolelle taiteen antamista mahdollisuuksista. 

Luen sarjakuvia ja olen oppinut niistäkin elämää. Pidän erityisesti sarjakuvista, jotka sivuavat historiaa, vähemmistö- ja naisnäkökulmia, elämänkokemuksia, luontoakin.

Olen itse harrastanut itseilmaisullista tekemistä, prosesseja, rentoa menoa ja improvisoimista. 90-luvulla tein yksin ja porukallakin joitain performansseja, joiden sisältö oli toisaalta haettu fiilispohjalta, toisaalta haluttiin käsitellä puhuttelevia teemoja kuten vaikka Kosovon sisällissotaa. Tekeminen pohjautui ajatuksiin ja tunteisiin, joille haettiin ilmaisumuotoja. Niistä on säilynyt kuvia – käytännössä tekeminen näyttäytyi ulos päin varmaan aika arvoitukselliselta. Kontakti-improvisaation myötä päädyin Olotila-tanssiteokseen, suurimpaan taidetuotantoon, jossa olen ollut mukana – koe-esiintymisen jälkeen! Kynnyksessä olimme saaneet sille rahoituksen, kun Helsinki oli EU:n kulttuuripääkaupunkina vuonna 2000. Tomi Paasosen koreografia menestyi ja kiersi vuosien aikana useilla taidefestareilla Suomessa ja kansainvälisesti. Tanssijoina oli sekä vammaisia että ei-vammaisia. Olotila oli upea matka monella tapaa ja jätti sekä hurjia että huikeita muistoja.

Kolme vinkkiäsi vaikuttamistyöhön? 

1. Tiedon ja koulutuksen hankkiminen ja se, että perustelee asioita vakuuttavasti.

2. Avoimuus verkostoitua laajasti, halu ja kyky yhteistyöhön – mitään ei saa aikaan yksin!

3. Uteliaisuus, ennakkoluulottomuus ja pitkä pinna!

Kirjoituksen ovat Maija Karhusen haastattelukysymyksiin pohjautuen koonneet Maija Karhunen ja Sari Salovaara. Sari on johtava erityisasiantuntija Kulttuuria kaikille -palvelussa. Maija on Kulttuuria kaikille -palvelun Matkalla-hankkeen hankekoordinaattori helmikuun loppuun.