Kick the Pretty – Meghan ja minä
Maaliskuussa 2021 pandemian jyllätessä katselin tietokoneeni ruudulta Meghan Marklen kyynelehtiviä silmiä ja ajattelin: I feel you, Meg.
Ymmärrän Meghania, tuota brittihovin jäsentä ja amerikkalaista entistä näyttelijää. Ymmärrän kaikkia heitä, jotka toivovat rasistisen syrjinnän katoavan maailmasta. Ehkä se on utopiaa, mutta hei, antakaa minun ja Meghanin unelmoida.
Minusta katsottuna Meghan asuu Atlantin toisella puolella, minä puolestani asun Suomenlahden molemmilla puolilla. En tunne Jenkkilää. En tiedä, minkälaista on olla musta. Kävin kerran New Yorkissa, ja se oli kamala matka. Itkin koko loman koti-ikävääni utopistiseen paikkaan nimeltä Eurooppa. Minut oli joko raahattu tai vietelty matkaan, vaikka oikeasti en olisi halunnut poistua Euroopan rajojen sisältä. Ikävöin maa-alaa, joka on nimetty kreikkalaisen Europe-kuningattaren mukaan, ja joka minulle on aina näyttäytynyt selvärajaisena mantereena, jolla on selkeä alkupiste.
Taruston mukaan, ja kukaan ei tiedä onko se totta vai ei, Zeus ryösti Europen muuntautumalla valkoiseksi kesyksi häräksi. Europe hyväili härkää, nousi tämän selkään. Tämän jälkeen härkäinen Zeus lähti täyteen laukkaansa ja näin sieppasi Europen pois lähimmäisiltänsä, kukkakedolta, missä tämä oli keräämässä kukkia ystävättäriensä kanssa. Kreetan saarella Zeus paljasti itsensä kuin mikäkin Harvey Weinstein konsanaan. Legendan mukaan Zeus joko vietteli tai raiskasi Europen, minkä seurauksena Europe synnytti kolme poikaa. Europen legenda ei kerro, oliko kyseessä viettelys vai raiskaus; kreikkalaisessa mytologiassa nämä kaksi ovat ikään kuin sama asia. Joka tapauksessa: sieltä minä olen kotoisin, Europen viettelyksen tai raiskauksen synnyinmaanosasta.
Olen kiintynyt tarinaan Europesta. Se on osa minua. Olen moderni saamelaisnainen, joka tarvitsee mytologioita pitämään päänsä kasassa. Tämä kaikki tulvi mieleeni, kun katselin Vapaudensaarella sijaitsevaa Vapaudenpatsasta. Seisoskelin New Yorkin satamassa pilvisenä ja harmaana päivänä, ja tähystelin, näkyisikö Eurooppani jossain patsaan takana. Uhmakas, tyyni Vapaudenpatsas peitti näkymäni. Jossain siellä, ilmansaasteisen sumun ja pilvien takana olisi koti nimeltä Suomi. Sinne jos pääsisin, olisin taas onnellinen.
Pääsinhän minä, mutta Suomi-onneeni on sittemmin tullut särö. Vasta aikuisiällä olen nimittäin ymmärtänyt, kuinka minä ja ihmiseni olemme piikki Suomi Finlandin lihassa, vaikka niin paljon olen tuota lihaa hyväillyt.
Suomalaiseen rasismiin on vaikea uskoa, jos sitä ei ole itse kokenut, nähnyt, tuntenut. Siitä on myös hankala keskustella ilman, että joutuu sen kohteeksi. Paradoksaalista, eikö? Vielä en ole löytänyt keinoa, jolla rasistisesta häirinnästä voisi keskustella ilman, että henkilöt – jotka henkilökohtaisesti eivät usko rasismin olemassaoloon – eivät loukkaantuisi. Paradoksaalista, eikö?
Jos olisin kunnollinen, kirjoittaisin tähän kohtaan jonkinlaisen selityksen siitä, mitä rasismi on, koska joskus minua tympäisee se, että kaikki eivät tunnu tietävän, mitä sillä tarkoitetaan. Voisin tässä viitata tunnettuun latinalaisamerikkalaiseen tai ranskalaiseen filosofiin, jotka ovat tutkineet rasismin olemusta. Voisin kirjoittaa ihan lyhyen määritelmän siitä, mihin rasismilla viitataan. Edes yhdellä virkkeellä.
Mutta arvatkaa mitä: en jaksa vaivautua. Ensinnäkään en jaksa koko ajan todistella muodollista pätevyyttäni ja toisekseen: tarvitseeko todistukseni tuekseen muodollista pätevyyttä?
Suurin osa ihmisistä, joihin olen saanut tutustua 36-vuotisen elämäni aikana, ovat maailman kultaisimpia. Olen vasta aikuisiällä oppinut, että on myös heitä, joita pelkkä etnisiteettini häiritsee. Kun Meghan kertoi Oprah Winfreylle kokemuksistaan brittihovissa ja -tabloidien hampaissa, hän kertoi, että sillä mitä hän teki, ei ollut hänen kohteluunsa mitään väliä. Ilkeille ihmisille riitti, että hän hengitti.
Olen oppinut, että kyse ei ole minusta: siitä, kuinka huomaavainen olisin, kuinka nokkela taikka lempeä. Ja voi tytöt, kuinka paljon olen yrittänyt olla noita asioita, jotta en ketään ärsyttäisi. Jotta en hyppisi kenenkään silmille.
Kyse ei ole minusta vaan jostain hahmottomasta möykystä, jota en koskaan tule ymmärtämään, mutta jota olen oppinut karttamaan. Onneksi en tiennyt tästä möykystä nuorempana. En tiedä, kuinka rasistisen häirinnän kohtaaminen olisi nuoreen psyykeeseeni vaikuttanut. Varmaan tuhoisasti.
Kun Meghan, ilmeisen kaunis ja satumaisen rikas ja kuuluisa, paljasti kyyneleensä koko maailman edessä, kyynikot älähtivät: Kuinka hän kehtaa? Ja vielä globaalin kulkutaudin aikana? Eikö hänen itsekkyydellänsä ole mitään rajaa?
Winfreyn haastattelun jälkeen mahassani muljahti, kun katselin, kuinka toimittaja Sean Hannity ja konservatiiviaktivisti Candace Owens puhelivat Meghanista Fox News -televisiokanavalla. Siellä Owens, nuori musta nainen muikuili ja vakuutteli katsojaa, ettei Meghan ole tarpeeksi musta ollakseen rasismin uhri. Sen sijaan hän kuvaili Meghanin olevan typical leftist narcissist, tyypillinen vasemmistolainen narsisti. Että älkää huolestuko, kaikki on niin kuin pitääkin eikä maailmassa ole virhettä. Todistaakseen Owensin väitteen Insider-verkkolehti oli laittanut kuvat Meghanista ja Owensista vierekkäin artikkeliinsa (11.03.2021), jotta katsoja voisi itse vertailla heidän ihojensa sävyjä. Näin katsoja voisi päätellä heidän rasismin kokemuksensa todenperäisyyden.
Kuvassa Meghan Markle ja prinssi Harry kulkevat hevosvaunuilla Windsorin kaupungin halki hääpäivänään 2019. Kuva: Wikimedia Commons.
Pohjoissaamelainen taiteilija ja aktivisti Pinja Pieski sanoi 5.2.2021 Ylen haastattelussa hyvin, että saamelaiset eivät ihonväriltään erotu muista, mutta saamenpuku paljastaa kuulumisen johonkin toiseen ryhmään. Tuo ryhmä on minulle rakas. Tuo ihmisryhmä on myös monin tavoin hyvin haavoittuvainen.
Saamenpuku on toinen ihoni, ensimmäinen ihoni, toinen ihoni. Sähkönsinisessä saamenpuvussani näytän kuulemma eniten itseltäni, seksikkäältä. Saamenpuku voimaannuttaa sen kantajaa, mutta samalla asettaa tämän uteliaiden katseiden kohteeksi. Aina uteliaat silmät eivät ole hyväntahtoisia.
Minulla kesti pitkään kerätä rohkeutta siihen, että uskaltaisin julkisissa profiilikuvissani näyttää todellisen ihonvärini. Yhtenä päivänä päätin kerralla päivittää sosiaalisen median profiilikuvani. Suorastaan täytin internetin saamenpukuisilla kuvillani. Facebook-, Google-, Instagram-, Microsoft-, Twitter-, Whatsapp- ja Wordpress-tilini saivat uuden ilmeen vai pitäisikö sanoa virneen. Miksi? Koska haluan, että ihmiset ympärilläni tottuvat väreihimme, tottuvat meihin, hei tällaisia me nyt vaan olemme (upeita). Haluan normalisoida jotain, jota on aina eksotisoitu.
Jäin kiinnostuneena odottamaan internetin reaktioita vallankumoukselliseen profiilikuvieni päivitykseen. Mitään ei tapahtunut. Ketään ei kiinnostanut. Ilahduin. Kunnes sitten sain Twitterissä kommentin kommenttiini, jossa kommentoin Viron pahentunutta koronatilannetta. Siihen eräs miehenoloinen vastasi minulle näin: ”Et kai tosissaan luule, että etnisiteetilläsi on jotain tekemistä Viron politiikan kanssa?”
Ei, en luule. En ollut edes väittänyt sellaista, mutta sitten muistin iloisen Twitter-profiilikuvani, jossa päässäni on punainen Utsjoen alueen saamenlakki.
Yleisesti ottaen: on olemassa ihmisiä, joille saamenlakkini, tuo nuhjuinen voima-asusteeni, mitätöi kaiken, mitä sanon, mitä teen, mitä olen.
Minua on alkanut ärsyttämään eräs toinenkin tarinan sivujuonne, joka kyllä liittyy tähän samaiseen möykkyyn. Nimittäin se, kuinka ihmisryhmästäni, noista saamelaisista, ei koskaan ole kirjoitettu maailmanhistorian siivussa muuna kuin jonakin, joka pian väistyy kehityksen tieltä, ensin uhanalaistuu ja lopulta sammuu.
Mutta tiedättekö mitä – ja nyt seuraa todellinen uutispommi– me olemme edelleen täällä.
Me olemme aina olleet täällä, mutta silti saamme jatkuvasti nähdä uutisvirtaa itsestämme ja kaikkialla siinä lukee: elpyvä, kituva saamen kansa. Mutta kuinka mikään niin elävä kuin minun ihmiseni voi olla kuihtuva? Se on väsynyttä, lappologista läppää. Tarvitsemme toisenlaisen tarinan, sellaisen, joka pienentää sitä möykkyä ja tekee meille tilaa, tekee minulle tilaa.
Miksi minun on kannettava huolta siitä, minkälaisia reaktioita saamenpukuinen profiilikuvani voi jossakussa herättää? Tiedän tasan tarkkaan, millaisen reaktion se joissain ihmisissä synnyttää. Sitä kutsutaan kognitiiviseksi dissonanssiksi. Se on psykologian termi, jolla tarkoitetaan kahden ristiriitaisen ajatuksen kokemista samanaikaisesti. Epämiellyttävä kognitiivinen dissonanssi syntyy silloin, kun ihmisen tiedot ja asenteet ovat jännitteisessä suhteessa.
Vähentääkseen jännitettä kognitiivisen dissonanssin kouriin juuttunut alkaa muuttamaan käyttäytymistään eli yleiskielellä sanottuna alkaa sekoilemaan. Näin kävi sille Twitter-kommentoijalle, jolle saamelainen + Viro + korona -yhdistelmä oli liikaa, system error. Yhdistelmässä on jotain intuitionvastaista. Systeeminvastainen on myös Meghan, jonka äiti on afroamerikkalainen musta ja isä valkoinen. Ihan kreisi yhdistelmä!
Meghanin kerrotaan sanoneen, että näyttelijänä hänellä oli vaikeuksia saada rooleja, koska valkoisten rooliin hän ei ollut tarpeeksi valkoinen ja mustien rooliin hän ei ollut tarpeeksi musta. Hänestä kerrotaan myös huhua, jonka mukaan hän suoristaisi karhean kiharaisen afrotukkansa kiiltäväksi edustustilaisuuksia varten. Tiedän ihmisiä, joita tämä oletettu Meghanin henkilökohtainen hiusratkaisu ihmetyttää. Meghanin ei anneta olla valkoinen eikä liiemmin mustakaan. Teki hän niin tai näin, hän tekee aina väärin. Hän aiheuttaa pahennusta, koska hän saa aikaan ristiriitaisia ajatuksia edes tekemättä mitään. Riittää, että hän hengittää.
Saamelaiset aiheuttavat tavan takaa kognitiivista dissonanssia yhteiskunnissa, joissa elävät. Heidänkään ei tarvitse tehdä mitään järin kummallista aiheuttaakseen tuota psykologista tilaa kanssaeläjissä. Sen aiheuttamiseksi riittää saamelainen, jolla on vaalea tukka, saamelainen, joka ei asu Saamenmaalla tai saamelainen, joka on vegaani. Kognitiivinen dissonanssisotku on jo valmis, kun saamelainen vasta raottaa aamu-unisia silmiänsä Futon-patjallansa tai laavussansa. Tuon sotkun rauhoittamiseksi saamelaisen on riennettävä aamutelevisioon vastaamaan toimittajan hupsuihin kysymyksiin hymysuin: ”Niin, saamelaisuuksia on monenlaisia, niin, emme ole yhdenlaisia.”
Hymyilemme aamutelevisiossa, koska olemme epigeneettisesti eli solutasolla oppineet, että silloin meitä kuunnellaan paremmin kuin jos emme hymyilisi (miespuolisille riittää virne).
Mutta ovatko saamelaisten selitykset selitysvoimaisia? En ole niin varma. Ovatko Meghanin selitykset selitysvoimaisia?
Olen väsynyt ”paljastamaan totuuksia”, oikomaan, oikeassa olemiseen. Olen väsynyt itseni piilottelemiseen, se toisinaan lamaannuttaa minua. Siinä missä Meghan paljastaa kyyneleensä, minä paljastan kasvoni. Laitan päähäni siessáltä saamani villaverkaisen saamenlakin ja sivelen huulilleni kahden euron markettihuulipunaa. Se tuoksuu vapaudelle, se tuoksuu kirsikalle. Täällä minä olen, oi Suomi synnyinmaa. Katso minua, Europe! Kuten poptähti Madonna rapakon takana laulaa: Just watch me burn.
