Maija Karhunen: Sitkeydellä ja tuurilla, esteistä huolimatta?
Miten vammaisesta lapsesta voi tulla aikuisena taiteilija tai kulttuurityöntekijä?
Tärkeitä lapsena ovat tietenkin harrastusmahdollisuudet. Itselleni ei ollut aivan helppoa löytää paikkaa harrastaa, kun toive tanssiharrastuksesta heräsi. Muutaman mutkan kautta löytyi Uudenmaan CP-yhdistyksen tanssikerho, joka on edelleen toiminnassa oleva vammaisten lasten ja nuorten tanssiharrastus. On todella hienoa, että nyt esimerkiksi Sata2-hankkeessa on tuotettu laajemmin tietoa ja kokeiluja saavutettavista taideharrastuksista, jottei saavutettava taideharrastus olisi vain yksittäisten lasten luksus. Toivoisin todella, että jokainen lasten taideharrastuksia järjestävä taho ottaisi Saavutettava taideharrastus -merkin käyttöön ja sitoutuisi siihen, että kaikki lapset ovat tervetulleita harrastamaan.
Vammaisille lapsille suunnatut, omat harrastusryhmät voivat monille olla tärkeitä matalamman kynnyksen paikkoja silloin, kun ensi kertaa lähestyy taideharrastusta. Muttei vammaisen lapsen välttämättä tarvitse harrastaa taidetta juuri vammaisille lapsille tarkoitetussa ryhmässä. Monesti ajatellaan, että kun vammainen ihminen tulee jonnekin, hän tuo mukanaan paljon rajoitteita – mutta luova, taiteellinen tekeminen on ihmisten luomaa, ja siihen kuuluu jäykkiä sabluunoita vain, jos ihmiset itse niin päättävät. Eikö meidän pitäisi pystyä toimimaan yhdessä, vaikka jollakulla olisi nk. erityisiä tarpeita, ettei tätä henkilöä tarvitsisi sulkea ulos omiin kategorioihinsa ja ryhmiinsä, eristyksiin muusta maailmasta ja siellä toimimisesta? Taide ja luova tekeminen on aika hyvä paikka testata ajatteluamme, sitä miten arvotamme asioita – esimerkiksi tanssin kohdalla erilaisia liikkumisen tapoja.
Toinen asia on vammaisen ihmisen stigma ja se, kuinka se vaikuttaa lapseen ja nuoreen. Olen huomannut, että aika usein vammaista ihmistä halutaan suojella ja holhota, hänet nähdään avuttomana. Vammainen on kohde sen sijaan että hän olisi toimija, ja aina joku muu tietää paremmin mitä hän tarvitsee kuin hän itse. Sellainen alkaa helposti vaikuttamaan itsetuntoon ja siihen, millaisia mahdollisuuksia näkee itsellään olevan. Vammaiset liitetään myös helposti ajatukseen taiteesta sosiaalityönä tai terapiana. Vammainen ei myöskään välttämättä työskentele toisten vammaisten kanssa tai erityisryhmille tarkoitetuissa asiayhteyksissä. Vammaiset eivät siis tarvitse omia kategorioita tai ryhmiä välttämättä, vaan lähtökohtana täytyisi olla mahdollisuus toimia ”varsinaisessa maailmassa”.
Vammainen taiteilija ei myöskään välttämättä tee taidetta, joka on vain kilttiä ja miellyttävää, vaan voi myös tehdä taidetta, joka on hankalaa ja haastavaa. Vammainen taiteilija voi olla kriittinen ja vaativa, hänellä saattaa olla paljon mielipiteitä ja hän saattaa myös menestyä – ja tuntuu, ettei sille välillä aivan riitä sietokykyä, jos vammainen ei pysy siinä mielikuvassa ja sillä paikalla, joka hänelle on annettu. Tällaiset mielikuvat vaikuttavat lapsiin ja nuoriin ja voivat kaventaa heidän ajatuksiaan siitä, mikä on heille mahdollista. Aika vähän näemme vammaisia ihmisiä asiantuntijatehtävissä, medioissa asiantuntijarooleissa, elokuvarooleissa, taiteilijoina. Olisi edelleen syytä tietoisesti nostaa vammaisia henkilöitä näkyville, jopa roolimalleiksi vammaisille lapsille ja nuorille – siis syrjiä positiivisesti, niin ristiriitaiselta kuin se joskus tuntuukin.
Vammainen lapsi saattaa esteistä huolimatta päättää haluta ammattitaiteilijaksi. Joidenkin polku on itseoppineen vaihtoehtoinen polku, ja sen potentiaali täytyisi taiteen portinvartijoiden pystyä paremmin tunnistamaan – kaikilla ei ole samoja meriittejä, mutta paljon muuta annettavaa. Jotkut pyrkivät taidekoulutukseen, ja sen saralla onkin vielä paljon tehtävää, jotta yhdenvertaisuus toteutuisi esimerkiksi pääsykokeissa. Tarvitaan tukea siihen, ettei vammaisen koulutuspolun siedettävyys olisi pelkän oman sitkeyden ja tuurin varassa, ja ettei hänen tarvitsisi puurtaa moninkertaisesti oman oppimisensa ja uskottavuutensa eteen. Kun taidekentän saavutettavuutta ja yhdenvertaisuutta, rakenteita ja asenteita kehitetään ja puutteita korjataan, käy taideammatin valitseminen vähemmän raskaaksi yksilöille.
Tietoisuus moninaisuudesta ei ole vielä loppuun asti valtarakenteita lävistävää. Taiteilijoiden moninaisuus nimittäin on olemassa oleva lähtökohta ja sen pitäisi näkyä myös siinä, ketkä tekevät taidekenttää koskevia päätöksiä. Mutta loppujen lopuksi yhdenvertaisuuden, normikriittisyyden ja taidekentän saavutettavuuden toteutumisesta eivät voi olla vastuussa ainoastaan nk. erityisryhmiin kuuluvat. Niiden pitäisi olla yhteisiä tavoitteita, ja kiinnostaa jokaista, joka taidekentällä portinvartijana toimii.
Maija Karhunen
Maija on freelancetanssija ja -esiintyjä. Tällä hetkellä hän työskentelee hankekoordinaattorina Kulttuuria kaikille -palvelun vammaisten ja viittomakielisten taiteilijoiden mentorointia ja portinvartijoiden koulutusta kehittävässä Matkalla-ponnistushankkeessa, jota rahoittaa Koneen Säätiö.
