Pauli Rautiainen: Kulttuuritilojen ja -tapahtumien esteettömyyttä koskevaa sääntelyä on kiristettävä
Euroopan ihmisoikeustuomioistuin, joka tulkitsee kaikkia eurooppalaisia valtioita sitovaa Euroopan ihmisoikeussopimusta, antoi heinäkuussa 2019 ensimmäisen vammaisten henkilöiden syrjintää kulttuuripalveluissa koskevan ratkaisunsa. Oikeustapauksen taustalla on välikohtaus, jossa pyörätuolia käyttävä sveitsiläinen Marc Glaisen oli menossa kotikaupungissaan Genevessä elokuvateatteriin katsomaan elokuvaa. Kyseistä elokuvaa ei näytetty missään toisessa kaupungin elokuvateatterissa.
Glaisen harrasti elokuvia, sillä elokuvien katsominen oli yksi harvoista mielekkäistä vapaa-ajan viettämistavoista, jonka hän oli kokenut neliraajahalvaantumisen jälkeen itselleen sopivaksi. Koska hänelle elokuvissa käyminen oli sosiaalinen tapahtuma, hän halusi katsoa elokuvia elokuvateattereissa usein yhdessä ystäviensä kanssa.
Glaisenia ei kuitenkaan päästetty elokuvateatteriin. Teatteria ei ollut suunniteltu pyörätuolilla liikkuvalle ja teatteri katsoi Glaisenin paloturvallisuusriskiksi, jos hän tavalla tai toisella pyörätuoleineen hankkiutuisi elokuvasaliin.
Sveitsin lainsäädäntö salli segregaation
Tapahtumien johdosta Glaisen käynnisti Sveitsissä tuomioistuinprosessin, jossa hän katsoi elokuvateatteria pyörittäneen suuren elokuvateatteriketjun syrjineen häntä vammaisena henkilönä, kun se näytti kyseistä elokuvaa vain esteellisissä tiloissa, joihin pyörätuolilla liikkuvaa henkilöä ei ylipäänsä päästetty. Glaisen hävisi tuomioistuinprosessinsa ensin alemmissa oikeuksissa ja lopulta liittovaltion tasolla, sillä Sveitsin lainsäädäntö ei velvoittanut, että kaikki kulttuuritilat oli rakennettava esteettömiksi. Se ei myöskään velvoittanut järjestämään kaikkia kulttuuritapahtumia esteettömissä tiloissa. Sinänsä Sveitsin yhdenvertaisuuslainsäädäntö kyllä kielsi vammaisten henkilöiden syrjinnän esimerkiksi kulttuuripalveluita tarjottaessa. Kansalliset tuomioistuimet katsoivat kuitenkin, että vaikka kulttuuripalveluita tarjoavien yritysten olikin toiminnassaan huomioitava yhdenvertaisuuskysymykset, olisi ollut kohtuutonta vaatia suurta elokuvateatteriketjua näyttämään kaikista ohjelmistossaan olevista elokuvista ainakin joitain näytöksiä esteettömissä saleissa.
Glaisen ei tyytynyt tähän vaan valitti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen. Hän katsoi, että Sveitsin lainsäädäntö oli esteettömyyskysymyksissä liian lepsua. Se mahdollisti vammaisten henkilöiden syrjinnän ja siten esti heidän mahdollisuutensa nauttia yhdenvertaisesti muiden kanssa ihmisoikeussopimuksen kaikille takaamaa yksityis- ja perhe-elämää. Glaisen vetosi muun ohessa siihen, että Euroopan ihmisoikeussopimusta olisi tulkittava kiinnittäen huomio YK:n vammaissopimuksen 3 artiklaan. Se velvoittaa turvaamaan vammaisille henkilöille mahdollisuuden osallistua täysimääräisesti yhteiskuntaan.
Euroopan ihmisoikeussopimuksesta tai YK:n vammaissopimuksesta ei ollut apua
Euroopan ihmisoikeustuomioistuin hylkäsi Glaisenin valituksen. Sen mukaan Sveitsi olisi loukannut Glaisenin yksityis- ja perhe-elämää vain, jos yleisölle avointen rakennusten esteellisyys olisi loukannut poikkeuksellisen vakavasti hänen oikeuttaan kehittää itseään ja muodostaa suhteita toisiin ihmisiin. Tällaisesta ei kuitenkaan ollut nyt kyse, sillä Glaisen saattoi käydä esteettömissä elokuvateattereissa katsomassa niissä tarjolla olleita elokuvia, viettää jollakin muulla tavalla merkityksellisiä hetkiä ystäviensä kanssa ja jopa katsoa nyt puheena olevan elokuvan kotonaan sen ilmestyessä esimerkiksi DVD-formaatissa. Samalla tuomioistuin vahvisti, ettei Euroopan ihmisoikeussopimus edellytä eurooppalaisia valtioita ylläpitämään sellaista lainsäädäntöä, joka turvaa vammaisille henkilöille pääsyn kaikkiin kulttuuritilaisuuksiin. Riittää, että valtioiden kansallisessa lainsäädännössä jollakin tavalla edistetään yhdenvertaisuutta ja puututaan räikeimpiin vammaisten henkilöiden segregaation muotoihin. Tuomioistuin siis vahvisti, että on oikeudellisesti ongelmatonta, jos vammaisten henkilöiden elämänpiiri määritellään kansallisessa lainsäädännössä vammattomien henkilöiden elämänpiiriä suppeammaksi.
Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen Glaisen vs. Sveitsi -ratkaisu on pettymys kaikille heille, jotka ovat ajatelleet kansainvälisten ihmisoikeussopimusten kuten Euroopan ihmisoikeussopimuksen tai YK:n vammaissopimuksen olevan työkaluja, joilla puretaan tehokkaasti vammaisten ja ei-vammaisten henkilöiden segregaatiota erillisiin elämänpiireihin. Ratkaisu kertoo näin siitä, että vammaisten ihmisten oikeutta osallistua yhdenvertaisesti kulttuurielämään on jäsennettävä ennen kaikkea kansallisella tasolla eli kunkin maan oman lainsäädännön kautta.
Tarvitaan tiukempaa kansallista lainsäädäntöä
Meille suomalaisille Glaisen -ratkaisu osoittaa, että meidän tulisi vammaissopimuksen ja muiden ihmisoikeussopimusten tulkinnasta keskustelemisen sijaan pohtia onko oma kansallinen lainsäädäntömme riittävää.
Tällöin on hyvä huomata, että Glaisenin tapaus voisi nousta esiin myös täällä. Ei ole tavatonta, että Suomessakin vammaisen henkilön pääsy kulttuuritilaan evätään kertoen hänen olevan paloturvallisuusriski. Rakennusten esteettömyyttä koskeva lainsäädäntö ei Suomessa edellytä, että esimerkiksi kaikki elokuvasalit olisivat esteettömiä. Yhdenvertaisuuslakia tulkitseva yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta ei ole toistaiseksi käsitellyt Glaisenin tapaukseen vertautuvaa tapausta. On hyvin mahdollista, että suomalaisessakin tuomioistuinprosessissa tultaisiin samaan lopputulokseen kuin Sveitsissä tultiin Glaisenin kohdalla.
On siis hyvin mahdollista, että Suomenkin oikeudessa hyväksyttäisiin, ettei vammaisen henkilön tarvitse välttämättä päästä elokuvasaliin, sillä voihan hän katsoa elokuvia kotonaan. Minusta tämä argumentti on syrjivä. Jos lainsäädäntömme mahdollistaa tämän, on lainsäädäntöä muutettava.
Ylipäänsä vaikuttaa siltä, ettei suomalainen lainsäädäntö turvaa vielä riittävästi vammaisten henkilöiden oikeutta osallistua yhdenvertaisesti kulttuurielämään. Minusta meidän kulttuurin kuulumisen kaikille puolesta kamppailevien tulisikin vaatia tiukennuksia lainsäädäntöön. Haastan siksi Yhdenvertaisen kulttuurin puolesta ry:n jäsenjärjestöt ja Kulttuuria kaikille -palvelun sidosryhmät miettimään, miten lainsäädäntöä olisi kehitettävä yhdenvertaisemman kulttuurielämän turvaamiseksi.
Hiljan alkaneen Yhdenvertaisen kulttuurin puolesta ry:n puheenjohtajakauteni aikana aion keskittyä vaatimaan enemmän ja tiukempaa sääntelyä yhdenvertaisuuskysymyksissä. Tiukennuksia ei tarvita yksin vammaisten henkilöiden syrjintää purkavaan lainsäädäntöön. Myös esimerkiksi sukupuolisyrjintää vastaan tulisi taistella nykyistä velvoittavammalla lainsäädännöllä. Tästä kuitenkin kirjoitan toisella kertaa.
Pauli Rautiainen
Tampereen yliopiston julkisoikeuden apulaisprofessori Pauli Rautiainen on Kulttuuria kaikille -palvelua ylläpitävän Yhdenvertaisen kulttuurin puolesta ry:n puheenjohtaja. Hän on myös oikeusasiamiehen asettaman ihmisoikeusvaltuuskunnan jäsen sekä yhdenvertaisuuslain rikkomuksia käsittelevän yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan varajäsen. Hän tutkii syrjintää taide- ja kulttuuripalveluissa Suomen Akatemian strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa ArtsEqual-hankkeessa.
