Noora Karjalainen: Taiteilijapolku viittomakielisen taiteilijan näkökulmasta

Taiteilijapolku

Taiteilijapolku alkaa varhaisesta lapsuudesta. Kuuntelemme satuja, leikimme, käymme muskarissa ja taidenäyttelyissä, osallistumme erilaisiin kulttuuritapahtumiin. Kulttuurilla on lapsuudessa iso rooli: se kertoo meille tästä maailmasta ja ihmisistä, se muovaa kieltämme ja ajatteluamme. Rakennamme sen kautta ymmärrystämme maailmasta ja paikastamme siinä. Rakennamme identiteettiämme taiteen ja kulttuurin kautta.

Viittomakielisillä lapsilla todellisuus on toinen. Viittomakieliset lapset suorastaan janoavat satuja ja kulttuuria omalla äidinkielellään, mutta silti viittomakielistä lastenkulttuuria ja taidetta on tarjolla verrattain vähän. Viittomakielinen lastenkulttuuri on heikoissa kantimissa, sillä se keskittyy pääkaupunkiseudulle ja perustuu hankerahoituksiin. Jatkuvaa rahoitusta ei ole, joten viittomakielisen lastenkulttuurin asemaa ei nykytilanteessa voida pitkäjänteisesti turvata, vaalia tai kehittää. Valtaväestön taiteessa ja kulttuurissa puolestaan ei juuri näy sellaisia hahmoja, joihin viittomakieliset lapset ja nuoret voisivat samaistua.

Viittomakielisten kohdalla omakielistä taiteen perusopetusta ei ole, joten omakielinen kulttuuri- ja taidekasvatus ei ole vahvalla pohjalla. Viittomakieliset lapset varttuvat eri puolilla Suomea, joten viittomakielisen taiteen perusopetuksen keskittäminen yhteen paikkakuntaan saattaisikin olla haastavaa. Samalla yleinen taiteen perusopetus ei ole aina kaikkien saavutettavissa ja pääsy siihen jakautuu epätasaisesti.

Taiteilijaksi kouluttautuminen

Jos viittomakielinen varttuessaan päätyy hakemaan taideopintoihin, on kouluun pääseminen vaikeaa. Lasikatto on korkealla ja se on paksu. Eri lähtökohdista tulevat viittomakieliset hakijat joutuvat kilpailemaan valtaväestön hakijoiden kanssa samoista koulupaikoista. Valintakoeraadissa ei ole viittomakieltä taitavia tai kuurojen kulttuuria tuntevia henkilöitä, jotka pystyisivät arvioimaan viittomakielistä tuotosta suoraan, vaan he saavat tiedon toisen käden tulkinnan (viittomakielen tulkkien) kautta.

Toisinaan opiskelupaikka evätään tiedonpuutteen tai ennakkoluulojen vuoksi. Oppilaitoksille ei ole selvää miten vammaisten tulkkauspalvelu toimii, kuka maksaa opiskelutulkit ja miten tulkkeja käytetään. Ennakkoasenteet liittyen tulkkausjärjestelyihin ovat lainvastaisesti evänneet tiettävästi ainakin yhden kuuron koulupaikan.

Kun koulupaikkaa ei saa Suomesta, sitä haetaan ulkomailta. Osa ulkomailla opiskelleista myös jää ulkomaille töihin, sillä ulkomaisella koulutuksella on viittomakielisenä taiteilijana vaikeampi työllistyä: puuttuu kotimaisen koulutuksen tuomat verkostot ja lähikuva paikallisesta kentästä ja työkulttuurista.

Suomessa taiteen korkeakoulutuksen on saanut tähän mennessä neljä kuuroa. Oppilaitosten ongelmaksi on koettu puutteellinen vastaanotto: viittomakielinen opiskelija ei saa sitä tukea ja opetusta, joka palvelisi parhaiten hänen oppimistaan. Puhutaan muodollisesta yhdenvertaisuudesta. Kouluissa harvoin tunnetaan yhdenvertaisuuslakia, eikä kohtuullisia mukautuksia aina toteuteta yhteistyössä viittomakielisen opiskelijan kanssa. Sen vuoksi viittomakielinen opiskelija joutuu käyttämään paljon omaa aikaa, energiaa ja resursseja koulupaikan opettamiseen, opetustilanteiden järjestämiseen ja mukauttamiseen tai mukana pärjäämiseen. Miten viittomakielistä opiskelijaa ja hänen kehitystään voidaan tukea, palvella tai arvioida, mikäli koulupaikassa ei ole ketään, joka tuntee viittomakielen, sen ominaispiirteet ja kulttuurin?

Oppilaitosten tulee olla nykyistä tietoisempia pedagogisesta vastuustaan ja olla valmiita tekemään tarvittavia muutoksia opetusjärjestelyihin jo ennen viittomakielisen opiskelijan läsnäolevaksi ilmoittautumista. Tarvitaan jonkinlainen mentorointikuvio, jossa oppilaitos voi palkata viittomakielisen opiskelijan tueksi viittomakielisen mentorin, joka huolehtii kuurotietoisuuden lisäämisestä oppilaitoksessa sekä toimii viittomakielisen ilmaisun opettajana.

Taiteilija ammattina

Taiteen kentällä ennakkoluulot istuvat yllättävän tiukassa ja tiedon puute on syvää. Joissain tapauksissa myös kiinnostuksen, kohtaamisen ja dialogin puute nousee ongelmaksi, sillä ilman niitä yhteistyötä ei synny. Työpaikalla tapahtuvaa syrjintää saatetaan oikeuttaa taiteen varjolla (esim. teatteriesityksessä puhe on viittomakieltä tärkeämmässä roolissa ja siksi viittomakielinen näyttelijä saa pienen roolin), erityisosaamisen puutteella (esim. viittomakielinen näyttelijä laitetaan toimimaan näyttelijän sijasta tulkkina, koska ei tiedetä mitä muutakaan hänen kanssaan tekisi) tai vetoamalla virheelliseen tietoon (esim. kuviteltuun työturvallisuusriskiin: kuuro ei voi tanssia, koska saattaa pudota lavalta tai jäädä muiden jalkoihin) tai ajan puutteeseen (esim. esityksen ohjaaja keskittyy ensin puhuviin ja vasta harjoitusprosessin loppumetreillä viittomakieliseen näyttelijään).

Syrjintää ei aina tunnisteta. Viittomakielisen taiteilijan työ on harvoin pelkästään sitä mitä sen kuuluisi olla. Viittomakielinen taiteilija joutuu kentällä usein ja toistuvasti todistelemaan omaa ammattitaitoaan, opettamaan, järjestelemään ja äärimmäisissä tapauksissa myös taistelemaan saadakseen kohtuulliset mukautukset läpi ja työskentelyrauhan. Hän on siis paitsi taiteilija, myös edunvalvoja.

Koska jatkuvaan kamppailuun väsyy nopeasti ja siitä seuraa pelko hankalaksi leimautumisesta, on riskinä että viittomakielinen taiteilija tyytyy kurjaan tilanteeseen ja sinnittelee sen läpi. Voidaan kysyä miten tällainen työskentely ja ilmapiiri vaikuttavat taiteilijaidentiteettiin ja taiteilijan hyvinvointiin.

Viittomakielinen taiteilija on taiteilija, koska haluaa tehdä taidetta joka on saavutettavaa myös viittomakielisille. Tästä pääsemme takaisin taiteilijapolun alkuun.

Mitä kohti kenttää tulisi viedä, jotta yhdenvertaisuus toteutuisi?

Taiteen rahoitusta, toimintamalleja ja rakenteita tulee muuttaa siten, että ne kannustaisivat moninaisuuden ja inkluusion vaalimiseen. Tarvitaan suuri arvoremontti: ei enää taidetta valtaväestöltä marginaaliin, vaan viittomakielinen taiteilija tulee nähdä yhdenvertaisena ja ainutlaatuisena taiteen ammattilaisena, asiantuntijana ja joukkuetoverina. Sen sijaan että integroidaan viittomakielinen taiteilija työryhmään, tehdään työryhmästä inklusiivinen. Inkluusion edistämiseksi tarvitsemme uusia työtapoja ja yhteistyömuotoja: rinnakkaisohjausta ja -opettajuutta, tasavertaista taiteilijuutta, moninaisia työryhmiä ja taiteen tutkimusta intersektionaalisen filtterin läpi.

Taide- ja kulttuurilaitosten tulee kehittää suhdettaan viittomakieliseen yleisöönsä siten, että se olisi välittömässä dialogissa asiakasryhmänsä kanssa. Kaikesta sisällöstä ei tarvitse tehdä näennäisesti yhdenvertaista järjestämällä tulkkaus, vaan laitokset voivat työllistää natiiviviittojia tai tehdä yhteistyötä viittomakielisten kulttuuriorganisaatioiden ja taiteen ammattilaisten kanssa viittomakielisen saavutettavuuden laadun parantamiseksi ja todellisen yhdenvertaisuuden edistämiseksi.

On tehtävä tutkimus- ja selvitystyötä siitä, mikä on viittomakielisen taiteen nykytila, mitä on viittomakielinen lastenkulttuuri ja millainen on viittomakielisten osallisuus taide- ja kulttuuripalveluihin. On selvitettävä millaiselle kehitystyölle ja kulttuuripalveluille on viittomakielen kontekstissa tarvetta.

Tarvitaan viittomakielisiä roolimalleja. Tarinoita, satuja, hahmoja, leikkejä, esityksiä, musiikkia, kuvia, jotka tulevat viittomakielisen lapsen todellisuudesta käsin. Tarvitsemme lisää viittomakielisiä ammattitaiteilijoita, taideopettajia ja ryhmiä, jotka voivat tuoda oman panoksensa taiteeseen ja kulttuuriin, ja muuttaa taidekokemuksen inklusiiviseksi myös viittomakieliselle taiteen kokijalle. Tarvitsemme monitasoista yhteistyötä taiteen ja kulttuurin kentällä ja sen ulkopuolella, jotta viittomakielinen taiteilijapolku voidaan turvata ja jotta viittomakielistä kulttuuria voidaan pitkäjänteisesti kehittää ja eheyttää.

Noora Karjalainen piti tämän puheenvuoron Arkadia-seuran, Globe Art Pointin, Kulttuuria kaikille -palvelun ja Cuporen järjestämässä seminaarissa "Onko suomalainen taidekenttä monimuotoinen, avoin ja tasa-arvoinen?" 15.1.2019 Pikkuparlamentissa.

Noora Karjalainen on esittävän taiteen osuuskunnan ja vapaan teatterin Ursa Minorin taiteellinen johtaja. Hän opiskelee Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa teatteriopettajan maisteriohjelmassa ja työskentelee mm. teatteriohjaajana, taidekasvattajana ja esiintyjänä. Ursa Minor tekee yhteistyötä taiteen kentän toimijoiden kanssa tavoitteenaan lisätä taiteen ja kulttuurin inklusiivisuutta ja viittomakielistä saavutettavuutta.