Islannin taidekenttä on jakautunut – yhdenvertaiset mahdollisuudet eivät vielä toteudu

Islannissa ei ole juurikaan tarjolla esteetöntä ja erityistä tukea tarvitseville ihmisille soveltuvaa taidekoulutusta. Joissakin työpajoissa on mahdollisuus tehdä taidetta. Monet erityistä tukea tarvitsevat taiteilijat ovat päässeet kehittämään taiteilijuuttaan esimerkiksi Sólheimarin ekokylässä. Kuva on Sólheimarin taiteilijoiden näyttelystä.

Festivaali rikkoo rajoja

Islannissa saavutettavuuden ja vammaisten taiteilijoiden yhdenvertaisuuden kanssa työskenteleviä toimijoita on vähemmän kuin Suomessa. Islanti on väkiluvultaan paljon Suomea pienempi maa, joten tämä ei sinänsä ole yllätys. Yksi kiinnostavimmista yhdenvertaisuutta edistävistä toimijoista on vuonna 2003 käynnistynyt taidefestivaali List án landamæra, ”Taidetta ilman rajoja”. Festivaali keskittyy tuomaan esiin vammaisia taiteilijoita. Tapasin Ragnheiður Maísól Sturludóttirin, joka toimii festivaalin taiteellisena johtajana sekä toiminnanjohtajana. 

Maísólin mukaan Islannin taidekenttä on hyvin jakautunut ”vammaiskulttuuriin” ja ”valtavirtaan”. Esimerkiksi vammaisilla kuvataiteilijoilla on vain kaksi näyttelymahdollisuutta vuodessa: Safnasafnið-museo ja List án landamæra -festivaali. Muut taidemuseot eivät ole halunneet avata ovia vammaisille taiteilijoille, koska heillä ei ole yleensä taidealan koulutusta. Toisaalta esteetöntä ja saavutettavaa taidekoulutusta ei ole juuri ollut tarjolla koko maassa, joten kyseessä on melkoinen pattitilanne. Esimerkiksi Taideakatemiaan pääsi vasta pari vuotta sitten ensimmäinen pyörätuolinkäyttäjä: aiemmin häntä ei otettu sisään hakemuksista huolimatta, sillä tilat eivät olleet esteettömiä.

Yksi List án landamæran tehtävä onkin yhdistää vammaisia ja ei-vammaisia taiteilijoita yhteisiin taideprojekteihin ja pienentää siten ”vammaiskulttuurin” ja ”valtavirran” välistä kuilua. Festivaali pyrkii myös kansainvälistymään. Festivaalilla vierailevat taiteilijat näyttävät esimerkkiä Islannin taidelaitosten johtajille siitä, mikä on mahdollista muissa maissa. Islannissa tähyillään muihin esimerkiksi Pohjoismaihin, kuten Ruotsiin ja Suomeen hyvien esimerkkien perässä. Omasta mielestäni Suomen taidekentällä on nähtävissä ihan samoja haasteita kuin Islannissa, vaikka olemmekin yhdenvertaisuustyössä tällä saralla jo pidemmällä.

Koulutuksen kautta taiteilijan ammattiin

Muodollinen taidekoulutus on yksi väylä taiteen ”valtavirtaan”. Tapasin matkallani Myndlistarskólinn i Reykjavikin eli MIRin rehtori Áslaug Torlachiuksen. MIR on yksityinen taidekoulu, jolla on vuoden kestävä kuvataiteen koulutusohjelma erityistä tukea tarvitseville ihmisille. MIRissä on ollut noin viidentoista vuoden ajan vapaamuotoisempi työpaja vammaisille taiteilijoille, mutta tämä nykyinen koulutusohjelma on muodollista taiteilijakoulutusta. Joka vuosi ohjelmassa aloittaa yksi kuuden hengen ryhmä opiskelijoita. Kun vierailin MIRissä, ryhmän opetuksen olisi jo pitänyt alkaa. Opetus- ja kulttuuriministeriö oli kuitenkin myöntänyt rahoituksen myöhässä, ja siksi opiskelijoiden valinta oli vasta kesken, enkä siis päässyt tapaamaan opiskelijoita. Koulutusohjelman hakuaika oli rahoituspäätöksen myöhästymisen vuoksi ollut todella lyhyt. Ministeriö myöntää rahoituksen kerrallaan kolmeksi vuodeksi. Rahoitus on jäänyt jälkeen kulujen noususta, joten rahat loppuvat aina kolmivuotisen kauden lopussa kesken. Joka kerta uuden rahoituskierroksen alkaessa on kiire, eikä rahoituksen kasvattamisesta ehditä neuvotella.

Toiveena on, että MIRin koulutuksen jälkeen opiskelijat voisivat jatkaa Taideakatemiaan. Akatemia on ollut kiinnostunut järjestämään koulutusta, jos vain rahoitus järjestyy. Àslaug on samaa mieltä Maísólin kanssa siitä, että vammaiset taiteilijat joutuvat helposti marginaaliin Islannissa. Monia taiteilijoista ei hyväksytä taiteilijajärjestöjen jäseniksi, vaikka heillä olisi muodollinen koulutus. Näin he jäävät sivuun monista eduista, kuten järjestöjen tarjoamista näyttelymahdollisuuksista. Koulutuskaan ei siis suoraan avaa ovia ”valtavirran” taidekentälle.

Taiteilija Karl Guðmundsson maalaa äitinsä Rósa Kristín Júlíusdóttirin avustamana abstrakteja teoksia, joita Rósa täydentää kirjomalla. Hänen teoksiaan on ollut esillä List án landamæra -festivaalilla. Karlin näyttely ja hänen työskentelystään kertova lyhytelokuva olivat esillä Akureyrissä Mjólkurbúðin-galleriassa. Elokuvan on tehnyt Arna G. Valsdóttir. Valitettavasti aikataulumme menivät ristiin niin, etten päässyt tapaamaan Karlia.

Museo vakiinnuttaa outsider-taiteen asemaa

Matkustin myös Pohjois-Islantiin Akureyriin, jossa vierailin Safnasafnið-museossa. Safnasafnið on Islannin ainoa outsider-taiteen museo. Museon johtaja Níels Hafstein kertoi museon toiminnan alkaneen Níelsin ja hänen vaimonsa Magnhildur Sigurðardóttirin itse keräämistä taidekokoelmista. Níels pohti, että monilla museoilla, kuten Islannin kansallisgallerialla on oma näyttely- ja kokoelmapolitiikkansa, johon outsider-taide ei kuulu. Safnasafnið saa rahoitusta valtiolta ja kunnalta, mutta museolla ei ole palkattua henkilökuntaa. Níelsin mukaan outsider-taidetta on kuitenkin alettu arvostaa Islannissa ja Safnasafnið-museo on yksi syy siihen.

Safnasafnið

Atli Már Indriðasonin teoksia Safnasafnið-museossa.

Lopuksi

Tapasin pääsiassa kuvataiteeseen liittyviä toimijoita. Kysymys kuuluukin, onko Islannissa muidenkin alojen taiteilijoita, joilla on jokin toimintaeste? Maísólin mukaan List án landamærassa on aina ollut esillä kaikkia taidemuotoja, mutta kuvataide on ollut käytännön syistä yleensä näkyvin osa festivaalia. Esimerkiksi teatteriesityksiä on vaikeampi järjestää, sillä se vaatii enemmän rahaa, tietynlaiset tilat sekä enemmän tuottamista. Maísól arvioi, että Islannissa on vain pari pientä esittävän taiteen ryhmää, joissa on mukana vammaisia taiteilijoita, ja muutamia vammaisia muusikoita. 

Islannissa on alettu työskennellä yhdenvertaisempien mahdollisuuksien eteen taidekentällä. Työ on kuitenkin pienten toimijoiden harteilla, ja vaikka rahoitusta on saatu valtiolta, on se vielä vaatimatonta. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että suurin ongelma on vielä taidekentän sisäisissä asenteissa. Kun ”oikean” taiteilijan määritelmä on hyvin kapea, ei vammaisilla taiteilijoilla ole asiaa taidelaitoksiin ja taidekentän ”valtavirtaan”.

Teksti ja kuvat

Outi Salonlahti

Kiitokset Svenska Kulturfondenille opintomatkan rahoittamisesta!