Sanni Purhonen: Sanasta vammaista, sarvesta härkää
Minä rakastan sanoja. Kirjoitan työkseni ja teen myös taiteellista työtäni sanojen parissa runoilijana. Uskon siis ilman muuta, että sanoilla on merkitystä. Niillä rakennetaan maailmoja ja vaikutetaan asioihin. Sanoilla voi myös satuttaa ja hajottaa. Niin ihania kuin sanat ovatkin, monenmoiset käsitteet ovat helposti raivostuttavan epämääräisiä tai jopa vaarallisia vallan välineitä.
Yksi vammaisten (ja jossain määrin muidenkin) taiteilijoiden piireissä toistuvasti käydyistä keskusteluista liittyy sellaisiin termeihin kuin vammaistaide, vammaistaiteilija, vammaiskulttuuri, vammaispoliittinen taide ja niin edelleen. On ymmärrettävää, että nämä käsitteet herättävät paljon tuntemuksia. Mihin tarvitaan vammais-etuliitettä? Eikö taiteilija ole lopulta vain taiteilija, eikä esimerkiksi naistaiteilija?
Yhtäältä asia on juuri näin. Totta kai vammainen taiteilija on taiteilija ilman vammaansakin. Toisaalta, kulttuurisesti ja historiallisesti esimerkiksi kansainvälinen käsite Disability Arts on vakiintunut, ymmärtääkseni tarkoittamaan nimenomaan vammaisuuden kokemusta käsittelevää taidetta.
Silloin kun taide ottaa kantaa vammaisuuden kokemuksiin, on Suomessa jo pitkään yritetty lanseerata käyttöön käsitekimppua: ”kantaaottava vammaispoliittinen taide.” Tällaista taidetta usein tekevistä taiteilijoista selkein kotimainen esimerkki lienee Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen. Joidenkin mielestä kaikki taide on poliittista. Monet kuitenkin kavahtavat ja pinkovat karkuun vain kuullessaan sanan poliittinen.
Ehkä ruma totuus silti on, että poliittistakin pelätympi on yhä sana vammainen. Miksi? Minulle vammainen on täysin neutraali sana. Käytän sitä itsestäni henkilönä ja työssäni päivittäin. Osalle ihmisistä se kuitenkin palautuu yhä koulunpihamentaliteettiin: ajatuksiin vioista ja huonommuudesta. Niin kauan kuin vammainen tarkoittaa mielissämme jotain heikompaa tai huonompaa, siitä tulee helposti ongelma myös taidekritiikille. Äkkiä vammaistaide onkin jotain vähän medikaalista tai ”vammaista”, ei missään tapauksessa mitään laadukasta tai mielenkiintoista.
Vähemmistö ja siihen kuuluvat taiteilijat voivat kuitenkin ottaa sanat omaan käyttöönsä. Silloin niiden merkitykset muuttuvat. Taiteilija voi halutakin olla esimerkiksi kantaaottava feministinen taiteilija tai vammaistaiteilija (tai kantaaottava feministinen vammaistaiteilija). Kun näin tapahtuu, kyse ei ole muotista, johon ihminen on väkisin ahdettu vaan kiinnostavasta näkökulmasta.
Henkilökohtaisesti olen runoilija. Olen myös vammainen henkilö. Nämä asiat eivät mitenkään automaattisesti liity toisiinsa. Ne eivät kuitenkaan elä aina täysin irrallaan toisistaan. Toisinaan teen taidetta, joka liittyy vammaisuuteen. Toisinaan teen taidetta, joka ei liity siihen mitenkään. Välillä suorastaan raivostuttaa, miten nämä minusta itsestään selvät toteamukset tuntuvat joillekin niin vaikeilta käsittää.
Vaikka rakastan yhä sanoja, asennoitumiseni vammaistaiteen määrittelyihin on nykyään melko yksinkertainen: Voin lopulta vaikuttaa vain omiin määrittelyihini. Voin todeta, että jokin tekstini ottaa tai ei ota kantaa vammaisuuteen. Jos joku silti haluaa nähdä esimerkiksi kesäpäivästä kertovan runoni ensisijaisesti vammaispoliittisena, kysymys on tulkinnan vapaudesta.
Miksi en sitten tietoisesti välttele kaikkia vammaisaiheita? Olen ennenkin todennut, etten usko taiteen syntymiseen tyhjiössä. Vammaisuus on osa kokemusmaailmaani, siispä kirjoitan siihen liittyvistä kokemuksista.
Tosiasia on myös, että vammaisuuden kokemukset ovat monesti edelleen syrjinnän kokemuksia. Siksi vammaisten tekemä taide taipuu usein luontevasti yhteiskunnallisuuteen, kantaaottavuuteen tai (kauhistus!) poliittisuuteen. Siinä ei ole mitään pahaa. Ainakin itse katsojana – ja satunnaisena kriitikkona – kulutan mielelläni taidetta, jota voi tulkita monin eri tavoin osana yhteiskunnallista keskustelua.
Sillä, miksi taidetta tai yksittäistä teosta nimitämme, ei mielestäni ole lopulta niin väliä. Se, millaisia merkityksiä nimityksiin liitetään, on sitäkin tärkeämpää. Vammaisuus sanana on negatiivinen vain niin kauan, kuin kohtelemme sitä sellaisena.
Sanni Purhonen
Kirjoittaja on runoilija, kriitikko ja aktivisti.
Kuva: Sanni Purhosen arkisto.
