Alastomien keisareiden luvattu maa
Kaikki tuntevat Andersenin sadun keisarin uusista vaatteista.
Saduthan tunnetusti sisältävät yleensä monta vertauskuvallista kerrontatasoa, joista suurin osa säilyttää ajankohtaisuuden ajan- ja jopa yhteiskuntarajojen yli. Tämäkään satu ei mielestäni ole poikkeus.
Päinvastoin, kyseinen ilmiö löytyy taipumuksena jokaisesta arvohierarkiana toimivasta yhteiskunnasta; kuten on myös täältä Suomesta.
Elämme yhteiskunnassa, jossa virallisen laulajan tittelin voi helposti saada lähes kuka tahansa, joka menee esiintymään lähiöpubin humalaiselle karaokeyleisölle. Kirjoittamalla elämänkerrallisen kuvauksen omista ihmissuhdesotkuistaan saa helposti nimekkeen "kirjailija" (teoksen laatu ei välttämättä ole silloin kovinkaan merkittävässä roolissa). Aina silloin tällöin mediassa jaetaan nimikkeitä "taiteilija", "muusikko" tai "kulttuurivaikuttaja", miettimättä sen pidemmälle mitä kyseiset käsitteet pitävät sisällään.
Mutta mitään kyseisistä käsitteistä ei ole viety yhtä pitkälle kuin titteliä "asiantuntija" (itsekin tätä nimikettä kantavana en voi välttyä itseironiselta pohdinnalta). Tästä maasta löytyy mitä ihmeellisimpien asioiden asiantuntijoita, joita pyydetään työryhmiin, erilaisiin foorumeihin, ja joiden toiminnalle jopa perustetaan kokonaisia organisaatiota. Koko touhussa jää usein hyvinkin hämäräksi sellaiset perusseikat kuten kenen mielestä ja millä perusteella edellä mainitut tahot ja niissä toimivat henkilöt omaksuvat asiantuntija-mandaatin. Erityisesti ns. asiantuntija-organisaatioissa, joiden tehtävänä on edistää erilaisten vähemmistöjen asioita, jostain kumman syystä juuri kyseiset vähemmistöt usein loistavat poissaolollaan. Kärjistäen: kuka tahansa tietää paremmin, mitä jokin vähemmistö tarvitsee, paitsi kyseiseen vähemmistöön kuuluva ihminen. Asiantuntija-statuksen saamiseen riittää silloin se, että on joskus ollut itse vähemmistössä. Kun ottaa huomioon että jokainen meistä on jossain asiassa jatkuvasti vähemmistössä, olemme siis kaikki vähemmistöasioiden asiantuntijoita.
Kuvaamani ilmiö pistää erityisen voimakkaasti silmiin, kun kyseessä on monikulttuurisuuskenttä, jossa hyvin tyypillisesti joskus ulkomailla käyneet tai muuten vieraita kieliä opiskelleet kantaväestön edustajat kotouttavat, edistävät ja kehittävät erilaisten vähemmistökielten ja identiteettien asemaa. Sellaiselle järjestelmälle pahinta on jos siihen vahingossa eksyy todellinen asiantuntija, sillä se olisi verrattavissa aikaisemmin viittamani sadun pikkupojan ulostuloon: keisarihan on alaston! Mainitsemilleni asiantuntijoille on selvästikin helpompaa, kun huolenpitoa tarvitseva kohderyhmä esitetään heikkona, osaamattomana ja muutenkin täysin avuttomana ja riippuvaisena erilaisten asiantuntijatahojen siihen kohdistamista toimenpiteistä.
Miten esimerkiksi voimannuttaviksi tarkoitetut kotouttamistoimeenpiteet voi kohdistaa kotoutettavaan? Ei mitenkään, sillä ketään ei voi kotouttaa: jokainen orientoituu ja integroituu omalla tavallaan ja omassa tempossaan; toiselle kieli on avainasemassa, toiselle taas jokin muu. Yhteiskunnan tehtävänä kyseisessä prosessissa on tarjota riittävän kannustavat puitteet ja huolehtia siitä, että ihmisiä autetaan tekemään itse, sen sijaan että asioita tehdään heidän puolestaan.
Sinänsä vähemmistöön kuuluminen ei automaattisesti tee kenestäkään asiantuntijaa. Pidän vaarallisena myös sellaista yleistystä, että kantaväestöön kuuluva ei voi koskaan olla vähemmistöasioiden asiantuntija. Molemmista tapauksista on kasoittain kumoavia esimerkkejä, maailmahan ei ole koskaan mustavalkoinen. Vaikka kaikilla monikulttuurisuuden osa-alueilla tehdään myös laadukasta ja vilpittömästi parempaan yhteiskuntaan pyrkivää työtä, "holhoava hyvä veli" -ilmiö yleistyy huolestuttavasti.
Tämä jo hyvin vakiintuneeksi muodostunut asetelma luo yhteiskuntaamme näennäistä monikulttuurisuutta. Se perustuu harmoniseen harhakuvaan sulassa sovussa (ja kuitenkin erillisinä toisistaan) toimivista lokeroista, joiden ainoana missiona on tarjota puitteet etnisen kulttuurin harrastukselle, kunhan se vastaa kantaväestön mielikuvaa. Mieleeni tulee kuin tuleekin valtava toritapahtuma täynnä etnisesti koristeltuja kojuja hajuineen ja kansallispukuineen. Siis vähän saman tyyliin kuten Andersenin sadun suurjuhla: kojuista kuuluu iloista etnistä musiikkia, ihmiset saavat vatsansa täyteen etnistä ruokaa ja kojujen välissä kävelee itse "asiantuntija"-keisari "asiantuntija"-seurueineen…
Eläköön monikulttuurisuus! Eläkööt asiantuntijat!
Petr Potchinchtchikov
