Jussi Koitela: Ilmassa leijuva sopivuus
Minua pyydettiin puhumaan laadusta taiteessa kuratoinnin ja ohjelmatyön näkökulmasta Kulttuuria kaikille -palvelun Matkalla-hankkeen seminaariin Kiasmassa viime elokuussa. Kutsun myötä sain mahdollisuuden avata julkisesti asiaa, joka tulee vastaan Framen ohjelmapäällikkönä päivittäin, mutta josta harvemmin puhutaan ääneen.
Laatu on käsite, johon asiantuntijatyössä nojataan liiankin helposti, kun on kyse taiteilijan tai teoksen valintatilanteesta ja vallankäytöstä. Se on myös väline, jolla voi perustella ohjelmaa tai projektia mahdolliselle rahoittajalle tai yhteistyökumppanille.
Arkisessa työssä viattomasti kirjoitetusta sanasta tulee kuitenkin helposti käsite, joka vahvistaa olemassa olevia rakenteita. Usein esimerkiksi museoiden kokoelmista puhuttaessa todetaan, että välitämme vain taiteen laadusta emmekä kokoelmataiteilijoiden sukupuolijakaumasta, yhteiskuntaluokasta tai etnisestä taustasta.
Framen toiminnassa on helppo todeta, että mukana olevat taiteilijat tai teokset ovat laadukkaita, koska niin sanottu kansainvälinen taidekenttä on kiinnostunut heidän töistään tai heidän työskentelynsä kiinnittyy kulttuurisiin virtauksiin, joista ollaan kiinnostuneita Suomen ulkopuolella. Samalla vahvistetaan taiteellisesti hyvälaatuisena ilmaisua, jota kansainvälisesti seuratut instituutiot ja yksilöt pitävät sopivana.
Laadukasta taidetta perustellaan monesti sillä, että siinä on sopivasti kaikkea eikä mitään liikaa. Se on kaunista, mutta ei ainoastaan sitä. Se on henkilökohtaista, mutta sopivan yleistä, niin että se avautuu ”missä vaan” globaalisti. Se ottaa huomioon poliittisia kysymyksiä, mutta ei ole ”pelkkää” aktivismia. Se on tutkimuksellista, sopivan teoreettista, mutta ei liian akateemista. Se ei ole arkisista tai halvoista materiaaleista tehtyä, mutta jos on, se on laadukasta käsityötä – eikä teollisen tuotteen näköinen. Se on “uutta”, mutta kuitenkin tarpeeksi tuttua.
Se on jotain epämääräistä ilmassa leijuvaa ”sopivuutta”, jonka pystyy tunnistamaan ainoastaan sopivan koulutuksen omaava, hyväosainen yksilö, jolla on yleensä valkoinen, niin sanottu normaali keho.
Tämän ihmisen ei tarvitse arjessa takertua luokkataisteluihin eikä taistella oikeudestaan viranomaispalveluihin ilman etnistä profilointia. Hänellä on aikaa oppia, mitä ”ymmärretään” toisella puolella maailmaa ja miltä näyttää hyvänlaatuinen ja ajankohtainen käsityö niin maalauksessa kuin liikkuvassa kuvassakin. “Sopivuuden” tarkoitus on pitää taide ja kulttuuri niiden hallussa, joilla on aikaa, sopiva tausta ja oikeanlainen keho oppia ”sopivuus”.
Julkisesti rahoitetussa taideorganisaatiossa ongelmaksi nouseekin, miten suhtautua taiteen laatuun, kun se vääjäämättömästi sulkee ulos tiettyjä, marginalisoituja ihmisryhmiä ja ilmaisun muotoja yhteiskunnasta. Mikäli ajatellaan, että julkisesti rahoitettujen taideinstituutioiden rooli demokraattisessa yhteiskunnassa on tukea erilaisten kulttuuristen ilmaisujen ja ihmisryhmien läsnäoloa ja esille pääsyä, laatu käsitteenä tulisi unohtaa.
Monesti instituutiossa kuitenkin työskentelee ihmisiä, jotka ovat taustansa, koulutuksensa ja kehonsa kautta oppineet tunnistamaan ”sopivan” ja ”laadukkaan” taiteen. Heille on vaikeaa arvostaa kulttuurista ilmaisua, jonka merkitys ei tule tunnistetuksi normatiivisena sopivuutena, vaan sijoittuu niihin henkilökohtaisiin, kehollisiin ja sosiaalisiin kokemuksiin ja taisteluihin, joissa eri tavoin marginalisoidut ihmisryhmät ja yksilöt ovat päivittäin osallisina.
Julkisesti rahoitetussa instituutiossa taiteen laatu mittarina tulisikin korvata sillä, miten instituutio ja kuraattori toimivat yhdessä eri tavoin kehollisesti, poliittisesti ja kulttuurisesti sijoittuneen taiteen, ilmaisun, taiteilijoiden ja ihmisryhmien kanssa. Instituution tulisi mitata sitä, miten se sitoutuu erilaisiin, ja monesti konfliktissa toistensa kanssa oleviin, kulttuurisiin kamppailuihin ja kokemuksiin.
Jussi Koitela
Kirjoittaja on Frame Contemporary Art Finlandin ohjelmapäällikkö.
